MAAILMAN RAKKAIN MAISA

Maisa on mun elämäni koira. Maisa on rescuekoira, jonka haimme äitini kanssa virosta 02.12.2006. Tuosta päivästä alkoi mun ja Maisan yhteinen taival. En osannut koskaan kuvitellakaan, miten vahva side meidän välille syntyisi.

Sain tämän kuvan myöhemmin sähköpostiini. Joku oli kuvannut Maisaa rannalla, virossa.

 "Trinity eli Harkussa järven rannalla pienten vauvojensa ja itseään nuoremman uroksen Matrixin kanssa. Pariskunta hoisi yhdessä lapsia ja kävi etsimässä lähitienoilta ruokaa. Pitkin syksyä ihmiset kertoivat näköhavaintojaan tästä perheestä ja lopulta ne saivat paikan Tallinnan Hoiupaikasta. Nyt Trinityn vauvat ovat riittävän isoja lähteäkseen omille poluilleen ja tällä urhealla äidillä on kova kiire löytää itselleen turvasatama, jossa siitä vuorostaan huolehditaan ja hellitään. Tämä äitikoira arvostaa kovasti ihmisen läheisyyttä ja antaa suukkoja kiitokseksi saamistaan hyväilyistä. Trinity on iältään noin 3-vuotta ja säkäkorkeudeltaan ehkäpä hitusen alle 60 senttiä."

Kun kaarsimme taksilla Viron koiratarhan pihaan ja näin Maisan odottamassa pihalla, muutama kyynel vierähti poskelleni jo silloin. Mulla oli repussa kaulapannan ja hihnan lisäksi kodiltamme tuoksuva peitto, juomakuppi ja pussillinen nakkeja. Ihan ensimmäisenä Maisa ojensi mulle tassuaan ja sen jälkeen alkoi penkomaan reppuani herkkupalojen toivossa. Käytiin pienellä kävelyllä läheisellä pellolla, syötin Maisalle nakkeja ja olin niin onnellinen.

Ensimmäinen ilta uudessa kodissa.

Maisa on alusta asti ollut kiltti ja ennenkaikkea rauhallisin koira jonka olen koskaan tavannut. Aluksi neiti seuras mua joka paikkaan, mutta ajan myötä kuitenkin oppi luottamaan siihen että tulen aina olemaan hänen kanssaan. Ja näin ollen saatoin käydä jopa suihkussa niin, ettei neiti enää istunut oven takana vinkumassa ja raapimassa ovea :-)

Maisan oikea takajalka oli pahasti vauroitunut lonkan kohdalta ja halusimme hoitaa sen kuntoon hinnalla millä hyvänsä. Lääkärit sanoivat, että sitä ei kannata leikata - koska olisi niin suuri mahdollisuus siihen että koira ei oppisi kävelemään enää normaalisti. Ajattelin, että tilanne ei voi ainakaan muuttua pahemmaksi - kävelihän Maisa nytkin lähes normaalisti vaikka lonkka oli irti paikoiltaan. Jalka siis leikattiin ja tapahtui sama ihme kuin Maunon kanssa muutama kuukausi sitten. Maisa käveli heti leikkauksen jälkeen ja mennessämme Eläinsairaala Aistiin vesiterapiaan, ei fysioterapeutti meinannut uskoa tämän olevan se sama koira jonka leikkaustietoja hän oli juuri lukenut koneelta. Hän oli ollut varma, että sieltä tulisi kolmella jalalla hyppivä koira, jonka kuntoutukseen menisi useita kuukausia.

Leikkauksen jälkeen kävimme muutaman kerran vesiterapiassa ja teimme paljon harjoituksia kotona. Maisa toipui paremmin kuin osasimme koskaan kuvitellakaan. Leikkauksen jälkeen Maisa on ollut muutamaa silmätulehdusta lukuunottamatta täysin terve ja elämäniloinen koira - joka rakastaa juustoa, sohvalla köllimistä ja leikkiä jossa piilotetaan herkkupaloja ympäri olohuonetta.

Maisa on aina ollut helppo ottaa mukaan joka paikkaan. Olemme olleet erossa näiden yli viiden vuoden aikana kolmen Kreikan matkan verran. Mun ystävät ja perheenjäsenet ovat aina sanoneet, että Maisassa on jotain erityistä. Maisa on tietyllä tapaa niin seesteinen, tasapainoinen ja rauhoittava. Neiti antaa tassua ihan kaikille tapaamilleen ihmisille ja koirille. Maisa ei ole koskaan tuhonnut mitää, enkä muista että olisin koskaan joutunut torumaan neitiä mistään.

Meidän yhteiset vuodet ovat olleet täynnä ihania hetkiä. Kesäisin olemme mökkeilleet, käyneet uimassa ja viettäneet pitkiäkin aikoja nurmikoilla makoillen. Olemme grillanneet Maisalle oman makkaran ja hemmotelleet häntä muutenkin kaikin tavoin. Talvisin parasta on ollut lumihangessa pyöriminen. Maisa on saanut rapsutuksia ja hellyyttä joka ikinen päivä.

Kolmisen viikkoa sitten Maisa alkoi ontumaan vasenta etutassuaan, välillä enemmän ja välillä oli taas päiviä jolloin kävely sujui lähes normaalisti. Kipulääkkeet auttoivat ontumiseen selkeästi ja oireiden perusteella puhuimme lääkärin kanssa, että kyseessä olisi mitä todennäköisimmin alkava nivelrikko. Maisa on ollut muuten täysin oma itsensä, mutta halusimme saada varmuuden oireiluun ja varasimme ajan röntgenkuvaukseen. Odotimme kyseistä päivää pelonsekaisin tuntein. Toivoimme parasta, vaikka samalla salaa pelkäsimme mitä tulisi tapahtumaan.

Maisa ja Mauno ovat olleet parhaat kaverukset elokuusta asti, kun Mauno muutti meille. Tämä kuva on otettu tänään aamulla kun kävimme pienellä pissalenkillä läheisellä nurmikolla - josta onkin tullut Maisan lempipaikka näiden viimeisien päivien aikana.

Eilen 23.5.2012 maailmamme mureni täysin, kun saimme kuulla lääkäriltä lohduttoman diagnoosin: osteosarkooma, eli luusyöpä. Olin alitajuisesti miettinyt kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja läpi, mutta en olisi mitenkään osannut varautua tähän. Luusyöpä? Maisalla? Romahdin lääkäriasemalla aivan täysin, enkä meinannut tajuta mitään mitä lääkäri meille sairaudesta ja sen etenemisestä kertoi.

Maisa on saanut kärsiä jo aivan tarpeeksi elellessään Viron kaduilla aliravittuna, jalkakipuisena ja täysin vailla huolenpitoa. En pysty mitenkään kuvailemaan näitä tunteita mitä käyn nyt läpi. Maisa on aina ollut mun vierellä näiden vuosien ajan, riippumatta siitä mitä on tapahtunut. Oon aina voinut painaa pääni Maisan turkkiin, tuoksutella sitä tuttua tuoksua ja tuntea että mulla on aina vierellä maailman paras koiraystävä.

Lääkäri sanoi, että meillä on aikaa niin kauan kuin Maisa on muuten oma itsensä, vaikuttaa kivuttomalta, syö normaalisti ja haluaa lähteä ulos. Maisa on ollut mun kanssa niin kauan kuin olen asunut poissa kotoa ja nyt on se hetki mitä olen aina pelännyt. Hetki, jolloin mun pitää osata päästää irti mulle niin rakkaasta ja tärkeästä olennosta. Olisin vaan niin kovin toivonut, että Maisa saisi lähteä täältä ilman mitään sairautta ja kipua. Nivelrikon olisin vielä jotenkin voinut hyväksyä, koska se on normaalia noin isoille ja vanhemmille koirille. Mutta en syöpää, se tuntuu niin pahalta. Oon lukenut muiden kirjoituksia koiran osteosarkoomasta, enkä missään nimessä halua antaa syövän mennä niin pahaksi että luu katkeaa. Haluan, että Maisalla on loppuun asti mahdollisimman hyvä olla. Vaikka luusyövän ennuste on huono, ovat jotkut selvinneet kipulääkkeiden voimin jopa useita kuukausia. Tällä hetkellä meistä kuitenkin tuntuu, että nyt on kyse päivistä. Emme halua pitkittää Maisan, emmekä omaa tuskaamme. Ja olemmekin pedanneet pehmeitä petejä kera vesikippojen, silittäneet, itkeneet vasten pehmeää turkkia ja antaneet Maisalle paljon herkkuja.

Koko yö meni itkien, käperryin välillä Maisan viereen ja kerroin kuinka paljon häntä rakastan. Ja että en haluaisi millään luopua hänestä. En koskaan. En tiedä miten tulen pärjäämään ilman Maisaa ja miltä tuntuu tulla ensimmäisen kerran kotiin kun hän ei ole täällä. Miten Mauno reagoi asiaan? Mihin laitan hihnat, ruokakipot, kongit ja kaikki hänen tavaransa? Musta tuntuu, etten halua koskaan imuroida noita karvoja lattialta.

Tää tunne on niin riistävä.

♥ Rakastamme sua Maisa. Aina. ♥